SKS:n kansanrunousarkisto

Tiedämme kyllä, mistä ainakin kannattaa perinteenkeruuta jatkaa, jos sellainen tilanne joskus eteen tulee. Se selvisi Eijalle ja Elinalle lokakuun loppupäivinä 1999. Lentokone oli tovia aiemmin laskeutunut, ja me olimme saapuneet syksyiseen Helsinkiin. Ilmassa oli hieman sateen tuntua, kun kävelimme kohti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran taloa läpi aamuun heräilevän kaupungin. Meillä oli suunnitelmat selvinä: nauhat olimme jo aiemmin päättäneet jättää väliin, mutta muuten kopioisimme kaiken Rantsilasta Kansanrunousarkistoon kerätyn materiaalin. Tummien arkistokaappien keskellä meitä odotti valtaisa kirjapino, ja suunnitelmat menivät uusiksi. Olletikin, kun saimme kuulla, että pöydällä oli vain osa kirjoista – kaikki eivät mahtuneet sille kerralla. Oli selvää, että emme voisi kopioida kaikkea, vaikka niin halusimmekin. Toivottomina aloimme selata kirjoja, sillä oli vaikea päättää, mitä ottaisimme, mitä jättäisimme. Kovetimme sydämemme, ja valitsimme strategian: Jokaiselta jotakin, päätimme. Ja mahdollisimman monesta aihealueesta, jotta kopioista saisi jokseenkin kattavan käsityksen siitä, mitä kaikkea SKS:n Kansanrunousarkiston kätköistä saattaa löytää.

Kun palasimme ensilumen juuri peittämään Ouluun, meillä oli mukanamme lähes 500 arkkia Kansanrunousarkistosta kopioitua Rantsilan perinnettä. Rakensimme arkeista kansion, jossa jaoimme kopioidun perinteen kymmeneen sekalaiseen ryhmään. Seuraavat näytteet ovat kaikki SKS:n Kansanrunousarkistosta kokoamastamme kansiosta:

1. Loruja, arvoituksia ja leikkejä.

  • ”Joka pyhän oikeen pittää, nii sei tee maanantainakaan mittään.”
  • ”Piis, piis, pikkuista lasta, kissa se hyppäsi vastaan, kissa se hyppäsi uunin päältä kiikuttamaan lasta.”
  • ”Hyrrää, härrää kahen kallion välissä? Pieru.”
  • ”Mettäsä kasvaa, seinällä seisoo, polvella parkuu? Viulu.”
  • ”Sotken savisilla: Leikkijät istuvat penkille rinnakkaa ja pojat ottavat lakkinsa syliinsä. Yksi leikkiöistä asettuu erilleen toisista ja yksi rupeaa sotkiaksi joka viimeksi mainittu ottaa pienen kiven tai muun pikku esineen käteensä ja menee riviä pitkin pannen kätensä kunkin istujan helmaan tai lakkiin lausuen: Sotken saavia, kätken kiiviä, arvaa kellä kulla kivi on, ei oo omassa kourassani eikä kissan kaapissakaan, kakkein halemat kiinni. Jos arvaaja arvaa, kenen helmassa esine on, pääsee istumaan ja se jolta arvattiin joutuu arvaajaksi.”

2. Ennen vanhaan.

  • Vanhaan aikaan sauna oli vallan tärkeä paikka, keskeisempi kuin nykyään: siellä synnyttiin ja tehtiin maltaita ja saatettiinpa varpajaisetkin viettää siellä. Ennen oli tavallista juhlia rituleita – jos jalkapuulta pystyttiin. Puhemiehellä oli tärkeä tehtävänsä nuoren parin avioituessa, hän sai siitä palkkaakin. Avioliiton solmimisenkin tavanomaiset askeleet käyvät selville. Ja kaikkihan saattoi saada alkunsa vaikkpa rusetti-iltamista. Tai sitten ei.
  • ”Rusetti-iltamat: Vasta perustetulle nuorisoseuralle kerättiin varoja, järjestämällä rusetti-iltamia. Ostettiin valkoista paartonauhaa, tai vaaleanpunaista silkkinauhaa. Tytöt solmivat edeltäpäin nämä rusetit. Niihin oli kiinnitetty paperilappu, joissa oli numero. Jokaiselle numerolle oli kaksi numeroa, joista toisen sai poika ja toisen tyttö. Rusetteja ei tarvinnut maksaa. Oviraha maksoi 25 – 30 penniin. Kun kahvitarjoilu alkoi, kysyivät pojat äänekkäästi kenellä tytöistä oli heidän oman numeronsa pari. Ja kun tyttö sitten ilmaisi omistavansa saman numeroisen rusetin, vei poika hänet puffettiin. Maksaen luonnollisesti tyttönsä kahvitkin. Väliin kävi niin, että ujot pojat eivät ollenkaan kyselleetkään rusettinsa numeron paria tai tytöt eivät ilmaiseet omaansa, joko ujoudesta tai poika ei miellyttänyt edes kahvin ostajana.”

3. Monen alan taitajia kuppareista kontinkantajiin.

  • Ei pappi, lukkari, talonpoika, kuppari, vaan seppä, lukkari, kontinkantaja, kuppari, renki, raatari, pelimanni, suutari, postimies, kuohari, verenseisauttaja, tinuri sekä ”eeskäypä ja eeltäveisaaja”…
  • Näistä kuoharin ammatti ei ollut kehuttava, vaan päinvastoin kammottava, mutta kontinkantajilla aikaansaannoksetkin saattoivat olla kammottavia. Verenseisauttaja taas sai vuotavan veren pysähtymään, mutta ammattivaatimuksiin kuuluivat terveet hampaat, sillä voima oli hampaissa. Edeskäyvän ja edeltäveisaajan tehtävä puolestaan soveltui vähäisille miehille…

4. Totta ja tarua ihmisistä.

  • ”Kerran oli Rantsilassa ollut muuan isäntä hyvin kova konnastelemaan, kerrankin hän oli kirkon aikana kiivennyt tapuliin soittamaan kelloja. Ihmiset ryntäsivät ulos kirkosta katsomaan mikä nyt oli hätänä. Mutta isäntä oli jo ollut alhaalla ja huutanut kellotorniin muka oletetulle soittajalle: ”Mutta johan minä sinulle Paavo sanoin, että elä soita, mutta et uskonut.” Ja kirkkoväki luuli että siellä oli ollut joku muu soittamassa.”
  • Entäpä miten kävi, kun lukkari joutui viinapäissään jalkapuuhun tai tarvittiin kätilöä, ja miten Kaije-Nikusta (= Kaide-Niku), jumalattomasta pelimannista, tuli saarnamies? Mitä teki juoppo pappi, ja millainen oli silmänkääntäjälukkarin kohtalo? Mitä kaskutaan taikureista, metsämiehistä, isännistä, unissakävelijöistä, lääkäreistä ja muista? Lääkärissä kun saattoi käydä näinkin: ”Eräs mies meni kerran lääkäriin valittamaan huonoa kaukonäköään. Näetkö tuon auringon? kysyi lääkäri. Kyllä minä se näen, sanoi mies. Eipä sitä huoli kauemmaksi nähdäkään, sanoi lääkäri.”

5. Jättiläisiä, haltijoita, kirkonväkeä ja (muita) taikaolentoja.

  • Oletkin ehkä kuullut, että Kiljon ja Koljon jättiläisillä oli ennen tapana kisailla näillä seuduin. Mutta tiesitkö tätä: ”Ennen kerrottiin että Pason rannassa asuisi Näkki. Sanotaan näkin vieneen poukamaansa monta lasta, jotka olivat uskaltaneet mennä uintireissullaan liian lähelle poukamaa. Näkki oli ollut pieni kirjava olento, joka oli toisinaan noussut veden pinnalle kellumaan. Ja silloin, kun Näkki nähtiin, tiesi se aina jonkun hukkumista Pason rantaan. ”
  • Liikkuipa täällä entisaikoihin muitakin kummajaisia. Oli haltijaa, Kalevaa, kirkonväkeä, pikku-ukkoa, Paraa. Ja ”—ollessani kotona nuorena tyttönä kävi trulli meidän navetassa —”

Koljonoja
Rantsilan Koljonoja on muodostunut, kun Koljon jättiläinen on vetänyt suurta kiveä takkavitsallaan. Saisipa taas tuo jätti tulla umpeen kasvanutta ojaa aukomaan…
6. Kummituksia

  • ”Rantsilan kirkkomaalla on ennen ollut kivi josta sanotaan aina yhtenä päivänä vuodessa tippuneen punaista, aivan kuin verta. Se kivi olisi ollut kuulemma jonkun väärin mestatun tytön hautakivi. Tyttöä oli syytetty lapsensa surmaamisesta ja sitten surmattu. Mutta kuoleman jälkeen olikin tullut ilmi, ettei tyttö ollut surmannutkaan lastaan. Sen jälkeen sanotaan kivestä aina tytön surmapäivänä tihkuneen verta.”
  • Ei ole Rantsilassa sellaista kylää, jolla ei kummitusta olisi, ei sellaista seutua, jossa ei olisi kummia tapahtunut: nainen valkoisissa kulkee hautausmaan käytävillä, käräjätalon kirjuri laskea kilistelee rahoja ja Selkämaan sydänmaassa nähdään piruja.
  • ”Kerran oli Taivalnevalla tehty joku murha ja murhatun ruumis oli viety heinälatoon ja poltettu siellä heinien kanssa. Mutta tapauksen jälkeen nähtiin maantiellä tapahtumapaikan kohdalla mustunut mies jotakin etsien —”

7. Tarinoita paikoista, aarteista ja Siikajoesta

  • Tunnetun tarinan mukaan vanhan kirkon kellot upotettiin Siikajokeen. Monesti on kelloja etsitty, mutta vielä kukaan ei ole niitä löytänyt. Ehkäpä etsijät eivät ole noudattaneet Kansanrunousarkiston kokoelmista löytyneitä ohjeita, joilla kellot saadaan ylös vedestä. Nyt aarteenmetsästäjille on siis lisäneuvoja. Ja onpa niitä aarteita muuallakin. Löytääkö etsivä?
  • Kun nyt Siikajoesta oli puhetta, samassa yhteydessä kerrotaan muutamalla liuskalla joen menneisyydestä, miten ennen oli joki tärkeä. Kerrotaan myös suurista rajamerkeistä, kivikautisista asumuksista, lappalaisten jäljistä seudulla ja isonvihan aikaisista kauhuista Rantsilan kulmakunnilla.
  • ”Vanha kansa kertoi että Vittasaari nimisellä saarella on ollut siellä olevalla erikoisella kivellä ennen vanhaan merkityksensä. Rajan olisi pitänyt kulkea Raahesta Karjalaan ja Vittasaari on ollut aivan rajan tuntumassa ja siihen aikaan on vesi vielä peittänyt laajoja, nyt kuivana olevia seutuja. Vittasaarikin on silloin ollut rannikkoa. Tällä rannalla on sitten ollut sopiva kivi jota on käytetty veneen pito kivenä siihen on aina kiinnitetty vene. Kivi on1½ mtr korkea ja miehen vahvuinen. Tähän oli hakattu niin kuin miehen kaula ja siihen oli jäänyt ihmispäätä muistuttava palli päähän. Poikasena monesti katselin ja myös useat sen ohi kulkijat. Nyt on kivi hävinnyt paikalla on rauta pitoista kiveä runsaasti ja lie joutunut pienityksi sannan ym. rakennuksilla käytettävien kivien joukkoon. Paikalla on vuosikymmenien ajan louhittu kiveä ja lähetetty niitä ympäri maata.”

8. Taikoja.

  • Ongella on ensin paiskattava veteen raha ja sitten vasta onki. Niin saa kaloja. Se on tosi eikä mikään kalavale. Ainakaan kovin suuri.
  • Ennen osattiinkin kunnon taikoja eikä mitään silmänkääntötemppuja. Sellaisia kuin metsänpeittoonpano ja karjan lumous, pari mainitaksemme. Parantamiseen riittää vihkisormus ja virtaava vesi, jos vain osaa toimia oikein…
  • Taikapussi oli vaarallinen väärissä käsissä väärin käytettynä. Mutta eihän se joudu vääriin käsiin, jos sinä nyt saat kuulla siitä? ”Taikapussi on sellainen että sen kanssa ei ole leikkiminen. Tämä on siten, että jolla tietoa on taikuudesta ja jolla sitä ei ole. Jolla on oppia taikuudesta hän kyllä osaa käsitellä taikapussia. Tähän pussiin sisältyy se taikuuden voima jota taikuri käyttää. Ensinnäkin siinä on Kalma, kirkon väki, maan väki ym. Helppo kosketus veen väkeen joka on voimakkain ja herkästi tuleva. Taikuri on sinne keränny ne eri esineet kuten voi olla ruumiin luu. Hautausmaan multaa, karhun hammas, käärmeen pää. Sammakon luu. Mettikanan jalka ja pää (kirkkomaan mullan nokkija ja tonkija.) metsän väen valvoja Mettikanan lauluun illalla Tapion väki asettuu levolle, ja aamulla herää. Ken ei usko kokekoon.”

9. Uskomuksia ja enteitä.

  • Teeri on hyvä ilmapuntari, mutta mitä tietävät naakka ja korppi, mitä linnut laulavat ja miksi metsä vaikenee?
  • ”Rantsilan Vanhan kirkon paikalla kasvaa jokiahteella kaksi hyvin suurta mäntyä. Niistä kerrotaan, että silloin, kun männyt kaatuvat jokeen, on maailman aikakin täysi ja maailman loppu on lähellä. Vielä ovat männyt kuitenkin ihan tuoreita ja täydessä kasvussa. Ne ovat niin paksuja että tuskin kahden miehen kädet ympäri ylettyvät.”
  • Ilmeisestikään nuo männyt eivät ole vieläkään kaatuneet jokeen, koska maailma ei ole loppunut, joten vielä voi ennustaa. Voi vaikka katsoa uudenvuoden yönä, onko taivas tähdessä eli tuleeko hyvä hillavuosi. Uunna vuonna kannattaa muistaa sekin, että ensimmäinen tina valetaan aina maanhaltijalle. Tiesithän senkin, että ”jos joku unissaan näkee unta, sanotaan sen unen toteutuvan: joka on unen unta se on toden totta.” Vasemman silmän kutiaminen enteilee itkua, oikean iloa. Talon voi köyhdyttää lakaisemalla lattian huoneen perältä ovelle – päinvastoin lakaisemalla tietenkin rikastuu. Ja muistakin, ettet viheltele ukonilmalla, ettei ukon nuoli osu. Tai revontulille: ”Revontulet on kummalliset jos niille viheltää niin ne laskeutuu alemmas ja rupeaa rätiseen. Tällainen oli usko vanhoilla ja tahtoo olla vielä nykypäivänäki ihmisillä. Revontulia ei saa härnätä ne saattaa leiskauttaa tulensa alas, ja polttaa silmät niin että näkö menee. Kyllä vanhemmat varoitti aina siitä, että ei saa viheltää eikä mitenkään mieltä osoittaa Revontulille. Kalevan poikien ilonpitoa jota ei syrjäisen ollut hyvä mennä häiritseen.”

10. Sään ja sadon ennustamisesta sekä merkkipäivistä.

  • Aamun neljällä, päivän kahdella, illan kolmella. Mikä se on? Ihminen. Joskus ihminen tietää itsestään, millainen sää on tulossa: tuulet tulevat, jos päätäsi kutisee, ja jos raukaisee, lähestyy maatumasade. Mutta kenestä vain ei ole ilmapuntariksi, vaan vain niistä, joilla on reumatismi, kolotus, luunmurtuma tai muu rikkouma. Tällaiset ihmiset saavat tulevan sään mukaisen kohtauksen hieman ennen sään muutosta. Sään muututtua kohtaus menee ohitse.
  • Luonto on kuitenkin sään ennustamisessa se tavallisempi lähde. Esimerkiksi iltarusko tietää talven jatkoa, aamurusko lämmintä. Useimmin luonnosta luettavat enteet olivat sidoksissa ajankohtaan, merkkipäiviin: ”kovin kylmi kynttelinä, pahoin Paavali paleli, siitä halla heinäkuussa, talvi keskellä kesää.” Otollinen kylvöaikakin selvisi luonnon kierrosta, ja kuusta katsottiin tarkkaan, mitä sopi ja mitä ei sopinut tehdä ylä- ja alakuulle. Uskomuksia ja enteitä liittyi lähes päivään kuin päivään, niin Liisaan, Kaisaan, Jaakkoon ja Jussiin kuin Mattiin ja Mariaankin… ”Helluntai aika oli onnen ja toiveiden aikaa, silloin piti pukea ylle mitä parasta oli. Joka ei helota helluntaina ei helota koko kesänä. Itsenä pyhänä ei saanu tehä mitään työtä. Onkijalle tuli onkeen käärme niin kuin kerran veljilleni. Soitimessa ei saanu käyä, tuli outo asukas soijen miehen, ja metsän väliin, ja ajo linnun lentoon, ja jos pääsi ampumaanki, niin ohi meni, ja lintu kasvoi luonnottoman suureksi. Tämäkin on koettu ja koettu seuraava. Eräs mies meni helluntaina verkkoja laskeen, niin vettä myöten käveli mies, jolla molemmat kourat oli täynnä hehkuvia hiiliä, ja siinä oli kipakka lähtö verkon laskijalle. Tämäkin on tapahtunut.”