Uudet perinnehaastattelut

Sitten 1960-luvun ajat ovat muuttuneet, ja vanha kunnon Tandbergkin on menneisyyttä. Uusia haastatteluja varten hankimme Mini Disc -tallentimen, taskukokoisen CD-nauhurin. Laite on tuskin tavallista kasettikoteloa suurempi, mutta toimintoja on kuin pienessä tietokoneessa. Mikrofoniakaan tuskin huomasi, ja sai olla varuillaan, ettei vain hukannut koko apparaattia. Ja niin uusi aika lähti metsästämään mennyttä perinnettä. Olimme toden totta siirtyneet Gananderista nykypäivään, sillä samaa oli vain tapahtumien näyttämö, maalaismaisema, joka sekään ei enää ole ennallaan.

tallennin
Tarinakin elää vielä jossain. Tavoitteemme 50 tuntia uusia haastatteluja täyttyykin helposti, lähes tuplaantuukin. Lopputuloksena on monta kasetillista uudempia kertomuksia vanhasta ajasta. Rantsilalaisten kerrontaa kelpaa kuunnella: Kellä on hersyvä puheenparsi ja iloinen, tarttuva nauru, kellä kauniita ja kaihoisia muistoja tai iloisia ja surullisia muistikuvia kokemusrikkaan elämän varrelta. Toinen virkkoo alkujännitykseltään vaivoin sanan kaksi, toinen pistää paremmaksi kertoen perusteellisesti ja kovin eloisasti. Monet ovat kovin iloisia, että vanhat asiat vielä kiinnostavat nuoria. Ja kiinnostavathan ne, varsinkin kun saamme tavata muun muassa Rantsilan onnellisimmiksi ihmisiksi julistautuvan pariskunnan ja yhdeksänkymppisiä, jotka eivät ole vielä vanhojakaan. Niillä, jotka jo asuvat muualla, on Rantsila sydämessään. Siirtolaiset taas ovat löytäneet täältä uuden asuinsijan. Nauhoille saamamme tiedon ja kokemuksen määrä on melkoinen. Sen voit itsekin todeta. Kotiseutunauhoja saa lainata Rantsilan kirjastosta, jossa muuhunkin perinnehankkeen satoon voi tutustua.

Monet haastateltavistamme ovat eläneet nuoruuttaan sota-aikana. Yksi on ollut kaukopartiotoiminnassa Petsamossa, toinen on jäänyt mottiin, kolmas on juossut kranaattien kanssa venäläisten juoksuhaudoissa, neljäs on purkanut miinoja ja niin edelleen. Kotirintamalla on huolehdittu siirtoväestä, muonitettu sotilaita, rukoiltu ja tehty työtä. Mahtui elämään muutakin. Tässä muutama makupala:

Marjukka tahtoi sairaanhoitajaksi, ja haki kouluun salaa vanhemmiltaan, mutta niin vain hän pitkällisen suostuttelun jälkeen sai kuin saikin lähteä opiskelemaan alaa. Ensimmäinen vainaja on jäänyt iäksi mieleen: ruumiin suusta purskahti vaahtoa! Myös Rantsilan legendaariset lääkärit ja apteekkarit ovat tulleet tutuiksi, samoin ikkunoistakin hyppäämällä rokotuksia karanneet lapsoset.

Ainon ensimmäinen koulupäivä oli surkea: hän kun luuli jo pääsevänsä kotiin, mutta alkoikin vasta välitunti. Vielä surkeampi oli eräs päivä paimenena. Aino näet unohti olevansa paimen, ja sai siitä hyvästä kurinpalautusta.

Ahti ja muut kylän pojat pelasivat vapaa-aikoinaan nelipalloa. Joskus saatettiin pelata pesäpalloakin. Tytöt eivät näihin rientoihin osallistuneet, mutta seurantalolle kokoontuivat sekä tytöt että pojat piirinpyöriäisiin. Pontikankeittelijätkin ilmestyivät toisinaan tansseihin. Kerran kieltolain aikana Ahti oli joutua pidätetyksi, kun poliisi luuli repussa olevaa gramofonia pirtuksi.

Ensimmäisella luokalla ollessaan Liisa esiintyi joulujuhlan kuva-arvoituksessa jäniksenä. Paikalla olleet koirat eivät pitäneet esityksestä. Tai pitivät liikaakin, sillä Liisan pumpulihäntä meni niihin täydestä, ja jänisjahti saattoi alkaa…

Isokokoisena nuorukaisena Toivo joutui alaikäisenä kanavankaivuuseen. Kanavaa kaivettiin kymmeniä kilometrejä käsin. Välillä maata räjäytettiinkin, ja lohkareet lensivät korkeuksiin. Talvisin miesten kaivamien monttujen sulasta maasta nousi höyryä, niin että iltaisin kotiin palaavat, huurusta kastuneet kaivajat olivat jääukkoja!

Antti oli kova urheilijapoika, ja tupakka ja alkoholi eivät häntä kiinnostaneet. Tansseissa hän sen sijaan saattoi soittaa hanuria jopa seitsemänä iltana viikossa. Ensimmäisellä kerralla iltamissa soittaessaan Antti ei tosin osannut kuin kolme kappaletta…

Pentti oli siirtolaisena Kanadassa pääosin metsätöissä. Vieraalla maalla oli niin paljon suomalaisia, että siellä pärjäsi melkein pelkästään suomen kielellä. Paljon Pentti ei Kanadassa reissannut. Pisin reissu oli matka Milvertoniin, jonne kesti ajaa toista vuorokautta yksitoikkoista preeriatietä pitkin ajaen. Kuski nukahti, ja auto kuhahti ohrapeltoon. Toisella reissulla kuski jälleen uinahti rattiin ja ajoi auton metsään. Muistona Pentillä on päässään kolot.

Miikan lapsuudessa joulukirkkoon mentiin hevosella. Ori vietiin taloon, jossa oli sähkölamppu. Miika ei ollut ennen nähnyt sellaista, ja isän kehotuksesta hän yritti puhaltaa lampun sammuksiin. Eipä tainnut onnistua! Kirkossa sen sijaan piti olla mukana kynttilät, että näki veisata. Kerran Miika nukahti kirkossa, ja kanttori pauhasi isälle.

Perinnehankkeen aikainen kirkkoherramme eli joitakin lapsuusvuosiaan täällä, kun hänen isänsä oli Rantsilassa pappina. Pappilan pojat osasivat olla ilkeitäkin: he hauskuuttivat itseään sotkemalla itsensä ja vastapestyn pyykin tuhkalla. Entäpä lehmät sitten… Mutta antaapa kirkkoherran itsensä kertoa, mitä ihmeteltävää lehmien emännillä oli:
Kirkkoherra Laurialan kertomuslehmat.wav (n. 600kt)

Helmi muistaa, kuinka kapina-aikana kulki sotilaita ja pirtin penkillä istui pitkä rivi sotilaita pyssyineen ja valkoisine käsinauhoineen. Jotkut lähtivät rintamallekin – tietämättä, että vastassa olisi suomalaisia eikä ryssiä. Yksi mies kävi kylällä akiteeraamassa, ja muitakin puhujia kulki. Oli punaisilla laulujakin ja pitkä tapettavien lista. Kylällä oli valkoisia paljon, mutta sodan jälkeen katkeruus haihtui eikä kommunisteille kostettu.

Saimin koulussa aprillipila tehtiin opettajalle: ikkuna ”särjettiin” laittamalla siihen märkää lankaa. Ja opettaja meni lankaan! Aprillia!

Sota-aikana lehdissä oli paljon terveisiä ja osoitteita kirjeenvaihtotoverin toivossa. Kerran Naimi sai tuntemattomalta kirjeen. Uusi kirjekaveri sattui olemaan sama mies, jota hän oli jo rauhanyhdistyksellä katsellut. Kultahääpäivästä on jo vuosia!

Otun eno osasi taikoa. Hän oli saanut karkailevan naisen pysymään kotona ja kesakot katomaan. Ruustinnan reväsintä parantaessa tosin rikkoutui saunakin…

Ida oli myymälänhoitaja, ja toisinaan sai pelätä varkaita. Kerrankin oli vankikarkureita liikkeellä, ja Ida sai seisoa pyssyn kanssa vahdissa: myymälänhoitajille annettiin ase ja heidät opetettiin ampumaan!

Toisinaan Inkeri joutui kätilönä ollessaan lypsämään talon lehmätkin. Uusi lapsi oli aina tervetullut perheeseen, joskaan ei aina vanhemmille sisaruksille: yksikin oli lyönyt halon vauvan koppaan. Kerran lapselle ei meinannut löytyä nimeä hätäkastetta varten. Vaikka Inkeri esitti mitä nimeä, kymmenen lapsen äiti sanoi aina: ”Se on jo ennestään, se on jo ennestään!”

Väinö oli kätevä käsistään jo pienenä poikana. Kerran isä toi joulukuuseen päällystettyjä karkkeja. Väinö veisteli omansa tilalle puisen ja pisteli oikean karkin parempiin suihin. Kuusta purettaessa pettymys oli sitten suuri.

Maistiaisia voisi tarjota vaikka kuinka paljon, makupalat kun on poimittu 110 tunnista uusia haastatteluita. Aiheiden kirjo on vieläkin laajempaa ulottuen joulusta jouluun, touosta toukoon ja maasta taivaaseen. Käsiteltyä tulevat monet monituiset elinkeinot, elämän eri vaiheet, vuotuisjuhlat, kotitalous, käsityöt, kulku ja kuljetus, vaatetus, rakennukset, yhteiskunta, sää ja luonnonilmiöt, luonto, kulttuuri ja kansanrunous paikallistarinoineen. Ja edellä mainitut ovat vain aihepiirien pääotsikoita!