Kappalaisemme kirjallinen tuotanto

Suuren yleisön kadottaman ja unohtaman tiedemiehen takaa löytyy yksi aikansa monipuolisimmista tutkijoista, jossa kiteytyi koko humanismi ja humanistinen kiinnostus kaikkeen: Gananderille oli avoinna siihen astisen tieteen koko kenttä kaikessa avaruudessaan, vaikka hän katsoikin sitä täältä periferiasta käsin jääden jälkeen ajan tieteellisestä kehityksestä. Ganander oli usean alan uranuurtaja, sillä hän oli tiennäyttäjä myös lääketieteessä aikansa kasvattina, valistusajan lapsena. Henkisen elämän voimakkaat muutokset saivat ajan teologioppilaat istumaan luonnontieteiden luennoilla, olihan teologian opetus laadultaan heikkoa. Valistusaikaan liittyi myös hyötyajattelun henki, jota Ganaderkin levitti: lääkeoppaillaan hän halusi valistaa kansaa ja poistaa tietämättömyyttä. Gananderin käsissä syntyneet alansa suomenkieliset esikoiset Maan-Miehen Huone ja Koti Aptheeki (1788) sekä Eläinden Tauti-Kirja (1788) olivat kansalle tarkoitettuja lääketieteellisiä opaskirjasia. Ne kuluivat kansan käsissä vielä 1900-luvulla, ja osattiinpa niitä lukea Gananderin aikanakin – siitä piti Ganander huolen opettamalla kansalaisia lukemaan. Gananderin parannuskeinojen oikeellisuudesta ei ole takeita, sillä ne vaihtelivat sonnasta saunaan. Aikaansa edellä Ganander oli vastustaessaan kovin kiihkeästi tupakkaa. Ja Ganander ei tyytynyt vain kirjoittamaan, vaan hän myös toimi sekä ihmisten että eläinten lääkärinä – pappilaan saapuvat vieraat saattoivat kohdata kappalaisen kädet poi’ituksesta verisinä.

Laatuaan ensimmäinen Suomessa oli myös Gananderin tutkimus mustalaisten kielestä (1779 tai 1780), mutta parhaiten Ganander tunnetaan vertailevan uskontotieteen isänä. Hänen vuonna 1785 ilmestynyt jumalaistaruoppinsa Mytholgia Fennica on varsin monipuolinen ja laaja esitys suomalaisesta muinaisuskosta ja kansanrunoudesta, ja se sisältä 430 sanakirjanomaisesti järjestettyä mytologista termiä ja nimeä selityksineen. Suomalaista menneisyyttä ja muinaista maailmankuvaa hahmottavan teoksen oli tarkoitus olla täydennys- ja liiteosa sanakirjaan, mutta myös apu kansanrunouden ymmärtämiseen. Erityisen arvokasta siinä ovat esimerkkilauseina käytetyt loitsu- ja runokatkelmat kansanrunoudesta. Muinaisuskon perusteos on sanakirjan ohella omalta osaltaan vaikuttanut Kalevalan syntyyn, sillä kansalliseepoksemme pohjautuu juuri Gananderin mytologiateokseen, jota Elias Lönnrot (1802-84) alkoi täydentää. Gananderia tituleerataankin usein Lönnrotiksi ennen Lönnrotia, ja Lönnrot onkin ihmetellyt, miksi erämaaseurakunnan kappalainen ei kirjoittanut itse Kalevalaa tehtyään suuren työn kerätessään kansanrunoja ja muinaistaruja teoksiaan varten. Ehkäpä voisi sanoa myös toisinpäin, että Lönnrot oli Ganander Gananderin jälkeen. Rantsila on muuten Kalevalan länsivartiota, sillä Kalevalan läntisimmät keräelmät on kirjattu ylös täältä. Kahden Suomen raja kulki täällä muutenkin, sillä muinainen valtakunnanraja, Pähkinäsaaren rauhan (1323) raja, kulki näillä main. kansilehti

Gananderin pääteos oli kuitenkin hänen sanakirjansa Nytt Finskt Lexicon, johon hän keräsi aineistoa kansanrunoudesta, kirjallisuudesta ja murteista. Sanakirjan käsikirjoitus valmistui vuonna 1787, ja se sisälsi 30 000 käsin kirjoitettua hakusanaa kolmessa niteessä, mikä oli paljon enemmän kuin aiemmissa sanakirjoissa – Gananderin sanakirjaa kutsutaankin suomen sana-aarteistoksi, Thesaurus linguae Fennicae. Sanakirja jäi kuitenkin tuolloin julkaisematta, sillä se ei läpäissyt Porthanin tiukkaa tarkistusseulaa. Ja sitten Ganander jo kuolikin. Myöhemmin, 1810-luvun lopulla Kustaa Renvall (1781-1841) lainasi käsikirjoituksen Turun akatemian kirjastosta ja vei sen maaseudulle Uskelaan käyttääkseen sitä oman sanakirjansa päälähteenä. Renvallin Suomalainen Sana-Kirja ilmestyi vuosina 1823 ja 1826, mutta Renvall ei palauttanut heti teosta kirjastoon, vaikka saikin oman työnsä valmiiksi – onneksi ei, sillä akatemian kirjasto kirja-aarteineen paloi Turun myötä 1827. Sittemmin kirja vietiin Helsinkiin yliopiston siirryttyä sinne. Toista sataa vuotta se oli säilössä yhtenä yliopiston arvokkaimmista käsikirjoituksista, kunnes se julkaistiin näköispainoksena 1937-40 nimellä Uusi suomen sanakirja. Sanakirjan käsikirjoituksessa on viisi sivukäsialaa, joista ensimmäinen kuuluu korjausehdotuksia tehneelle Porthanille. Korjaustyötä jatkoi Laitilan kirkkoherra Juhana Helsingberg (1746-1812). Heidän lisäkseen kirjaa ovat täydentäneet ns. yhdistelijä, luonnontutkija kasvitieteellisine lisäyksineen ja joku kolmas vain teknisiä selvennyksiä ja hakuviitteitä lisännyt täydentäjä. Vuonna 1997 sanakirja ilmestyi ensi kertaa painettuna, kun se julkaistiin SKS:n toimesta nykyortografialla kirjoitettuna. Maahinen

Sanakirjan ansioina pidetään muun muassa valtaisaa aineistoa, joka on kerätty monista lähteistä kirjallisuudesta kansankieleen. Gananderilla on myös paljon esimerkkejä sanojen käytöstä, jota hän on selventänyt valaisevilla näytelauseilla sekä synonyymeillä ja lähisukuisilla sanoilla. Kolmanneksi ansioksi luetaan lähteiden usein täsmällinen merkintä ja kansankielen näytteiden saantiseudun tarkka maininta. Teos on arvokas paitsi murreteoksena myös, kuten sanottua, kansanrunojen säilyttäjänä. Ganander pitikin kansanrunoutta suomalaisten esihistoriana ja sitä kautta mytologiaa kansanrunouden ymmärtämisen ehtona ja suomen kielen avaimena. Ganander oli muuten varhainen fennofiili, sillä hän piti suomen kieltä muiden kielten vertaisena, yhtä kauniina ja ilmaisuvoimaisena: ”Suomen väki ajattelee ja kuvailee nijn tarkasti kuin suingin joku muu kansa maan päällä eikä heidän ajunsa ole muita halvempi.”

Aina Gananderin tuotanto ei ollut tieteellistä, vaan tekipä hän matkan satujenkin maailmaan, mistä on todistuksena Uudempia Uloswalituita satuja (1784). Ja tiedättekö, minkä sinä tiedät ja minä tiedän, mutta Jumala ei? Vastaus on vertaistaan, sanoo Gananderin Aenigmata Fennica – Suomalaiset Arwotuxet Wastausten kansa (1883), ensimmäinen Suomessa julkaistu arvoituskokoelma. Toisinaan Ganander saattoi heittäytyä runolliseksikin. Ajan hengen mukaan Gananderin Runo-Kirjan (1786) säkeet ovat synkkiä, kuolemasta kertovia. Vaikka onpa hän kirjoittanut häärunojakin, Wenäjän Naima-Wijsun (1789) ja Naimakeinon keikkauksia (1771). Ja ties mitä kaikkea muuta, sillä tekeillä ollut sanalaskukokoelma on kadonnut – ehkä tuhkana Turun tuuliin – ja sanotaan, että toinen Gananderin pojista lähti seilaamaan laivalla merille ottaen mukaansa isänsä käsikirjoituksia myydäkseen niitä. Tiede ja historia eivät usko kerrottua, mutta sitkeä tarina kertoo myyntiaikeiden onnistuneen Lontoossa tai jossain. Mitä sinun ullakollasi on?